Ammatillinen koulutus ja muutoksen pakko

Siinä se tuli heti otsikossa, kapinan paikka. Miten niin pakko? Miksei positiivinen mahdollisuus uudistua?

Koulutusjärjestelmämme on luonut nahkansa useaan otteeseen kuluneen sadan vuoden aikana. Maailma muuttuu kiihtyvässä tahdissa ja olisi suorastaan outoa, jos koulutusjärjestelmämme ei muuttuisi kehityksen mukana.

1900-luvun alkupuolisko

Agraariyhteiskunnan aikana koulu ei ollut itsestään selvä etuoikeus kaikille kansalaisille edes vielä 1900-luvun alussa, kirkon lukukinkereistä huolimatta. Eduskunta nostikin keskeiseksi kehittämiskohteeksi kansanopetuksen, ja itsenäistymisen jälkeen nuoren Suomen kansakouluverkko alkoi levitä 1920-1930-luvuilla ”joka kylään”. Köyhille uusi oppivelvollisuuslaki oli kuitenkin raskas velvollisuus. Koulunkäynti edellytti rahaa eikä maatöistä liiennyt joutilaita koulun penkille.

Kun Suomi alkoi teollistua toden teolla sotien jälkeen, tarvittiinkin työväeltä uudenlaista osaamista ja valmiuksia toimia teollisuuden palveluksessa. Ja kun teollistumisen myötä maataloustuotantokin tehostui ja väkeä vapautui tehtaisiin, yhteiskuntamme alkoi kaupungistua vauhdilla.

1900-luvun jälkipuolisko

Sotien jälkeinen aika nosti esiin yksilön mahdollisuudet kohota yhteiskunnassa ja lisätä hyvinvointiaan koulutuksen avulla. Suomi onkin pitkään ollut sikäli koulutususkovainen kulttuuri, että koulutuksen on luotettu tuottavan hyvinvointia tietojen ja taitojen ohella sekä takaavan yksilön menestyksen. Näinhän ei kuitenkaan enää ole - helmikuussa meillä oli yli 46 000 akateemista työtöntä. Kasvua edellisvuoteen oli melkein 16 %.

Meillä on kuitenkin väkilukuun suhteutettuna kuudenneksi korkein koulutustaso maailmassa. Tavoitteenamme on korkeakoulututkinto 42 % väestöstä, todellisuus on noin 40 %. Korkeakoulututkinnon ei pitäisi kuitenkaan olla itseisarvo, jos lopputulemana on maailman korkeimmin koulutettu työtön väestö. Ehkäpä juuri sen vuoksi ammattikoulutus on noussut uuteen kukoistuskauteen, sillä kädentaitoja arvostetaan ja niitä yhä tarvitaan yhteiskunnassamme. Ammattikoulutuksen saaneille on myös tarjolla paljon töitä.

Olin itse nuori ammattilainen 1990-luvun alussa, jolloin Suomeen iski syvä lama. Työskentelin kansainvälisessä bisneksessä, joten sain seurata aitiopaikalta maamme kansainvälistymistä, viennin ja globaalin finanssimaailman romahdusta.

Kun koko yhteiskuntarakenteet ja talouselämä muuttuivat rajusti, päätin 1990-luvun puolivälissä investoida omaan osaamiseeni. Lähdin päivittämään opistotasoista tutkintoani aivan uudenlaisessa oppilaitoksessa, ammattikorkeakoulussa. Olin muistaakseni kolmannessa opiskeluryhmässä, joten sain koekaniinina seurata läheltä koulutusjärjestelmämme yhtä suurimmista muutosprosesseista.

2000-luku ja 2010-luvun murros

Vuosituhat ehti vaihtua, ja lähdin uudelleen koekaniiniksi heti tilaisuuden tullen vuonna 2005. Olin jälleen ensimmäisissä ryhmissä, jotka pänttäsivät itselleen ylemmän AMK-tutkinnon. Molemmat tutkinnot suoritin Haaga-Heliassa, johon myös ensimmäinen tutkintopaikkani Helsingin Sihteeriopisto aikoinaan sulautui. Yhteinen taipaleemme oppilaitoksen kanssa on siis jo 32 vuoden pituinen, sillä lama-aikana työskentelin sen aikuispuolella opettajana.

Olen kokenut olevani etuoikeutettu saadessani mahdollisuuden näin korkeatasoiseen opetukseen ja vieläpä ilmaiseksi. Mielestäni ammattikorkeakoulu on tarpeellinen vaihtoehto yliopisto-opetuksen rinnalle ja kehityssuuntaus, jossa on pyritty poistamaan esteitä siirtyä oppilaitostyypistä toiseen, on oikea.  Vastakkainasettelun sijaan olisi yhdistettävä voimat ja mietittävä, mitkä ovat ne keinot, joiden avulla suomalaiset voivat pärjätä maailmantaloudessa tulevaisuudessakin.

Koulutusjärjestelmämme menestyminen edellyttää koko systeemin tarkastelua uudesta näkökulmasta. Se edellyttänee myös tiivistyvää globaalia yhteistyötä, sillä maailman huippuyliopistot tarjoavat verkossa jo runsaasti ilmaisia, laadukkaita kursseja kenelle tahansa kiinnostuneelle. Esimerkiksi Open Culture -sivustolla on tarjolla 1 150 ilmaiskurssia maailman huippuyliopistoissa. Tavat tarjota opetusta ovat nopeasti digitalisoitumassa ja sen myötä tarjonta on globaalia.

Haasteet - vai mahdollisuudet?

Näenkin yhtenä globalisaation ilmentymänä digitalisaation. Siirryin itse työelämässä jo 1990-luvun puolivälissä digitaalisen liiketoiminnan eturintamaan ja pidän erittäin tärkeänä sitä, että koulujärjestelmämme antaa eri tasoilla mahdollisuuden oppia mahdollisimman laaja-alaisesti teknologian hyödyntämistä.

Opiskelijoiden - ja opettajien - on tärkeätä ymmärtää näiden ilmiöiden vaikutukset tiedon hankintaan, oppimiseen, tietojen käsittelyyn tai tapaan, jolla rakennamme yhteisöjä ja käymme vuorovaikutusta ja liiketoimintaa niissä.  Tässä suhteessa näen, että valtaosalla opettajista on aikamoinen kiriminen omassa osaamisessaan päästäkseen digijunan kyytiin, ainakin oman kokemukseni perusteella.

Diginatiiveiksi kutsutuilla sukupolvilla on koko maailman tieto ja kulttuurit käsissään vain muutaman klikkauksen päässä. Käy nopeasti niin, että opetettavasta tulee opettaja, jos opettajien teknologiaosaamisen kehittämisestä ei huolehdita nopeasti. Olen huomattavasti enemmän huolissani nykyopettajien kuin nykyisten tai tulevien opiskelijoiden kyvykkyydestä elää globaalitaloudessa digitaalisena aikakautena.

Luulen myös, että huoli työelämän muuttumisesta yhä pirstaleisemmaksi ja projektimaisemmaksi vakityösuhteiden sijaan huolettaa vanhempia sukupolvia enemmän kuin xyz-kansaa. He ovat eläneet koko elämänsä tämänkaltaisessa maailmassa eivätkä edes tiedä niistä ajoista, jolloin opiskeltiin vain kerran yhtä ammattia varten.

Useat tutkimukset myös väittävät, ettei xyz-sukupolvi ole edes kiinnostunut perinteisistä työsuhteista. Paljon tärkeämpää on oman osaamisen kasvattaminen kiinnostusalueidensa mukaisesti ja hyvän ”possen” kanssa mielenkiintoisten projektien tekeminen. Elämä projektien välillä on se tärkein juttu eikä työ ole enää itseisarvo.

Pidän tätä kehitystä jopa terveenä, luterilaisen ryppyotsaisen ”hiessä pitää sinun leipäsi syömän” raatamiskulttuurin on jo aika väistyä. On jo korkea aika elää elämistä varten eikä elää työtä varten.

3.1 Opetussuunnitelman mukaisen osaamisen tunnistaminen

Ammatillisen opettajan opetussuunnitelman mukaiset osaamisalueet

Opetussuunnitelman mukaan ammatillisen opettajan työ perustuu sekä työelämälähtöiseen että ammattipedagogiseen osaamiseen. Osaamisessa on kolme pääaluetta: 

• työelämä- ja verkostoyhteistyö
• ohjaaminen, opettaminen, arvioiminen
• tutkiva kehittäminen

Työelämä- ja verkostoyhteistyö

Ammatillisen opettajan tulee osata arvioida ja kehittää yhteistoiminnallisia toimintatapoja toimintaympäristössään, mahdollistaa työelämän ja ammatillisen koulutuksen yhteistyötä sekä yrittäjyyttä. Lisäksi tulee tuntea alan säädöksiä ja edistää työhyvinvointia.

Näistä osa-alueista oma osaamiseni painottuu työelämä- ja verkostoyhteistyöhön ja on ehdottomasti vahvuusalueeni näistä kolmesta. Koen aktiivisen verkostojen ja yhteistyön rakentamisen eri tahoihin hyvin luontevana, “itsestään selvänä” osana työtäni.

Työni pääsisältönä on aina ollut markkinointi, viestintä ja myynti sisältäen erikokoisten liiketoimintayksiköiden vetovastuun ja usein myös johtoryhmätyöskentelyn. Jokaisessa työpaikassani olen ollut lisäksi aktiivisesti mukana yrityksen niin sisäisen toiminnan kuin liiketoiminnan, palvelujen ja tuotteiden kehittämisessä ja siten koko yrityksen tulevaisuuden rakentamisessa. Lisäksi nykyinen työnantajani on henkilöstöjohtamisen asiantuntijaorganisaatio, joten työhyvinvointiin, työelämän ja työympäristöjen edistämiseen liittyvä työ kuuluu toimenkuvaani.

Työni luonne ja se, että olen pääosin työskennellyt konsulttina tai liiketoimintayksikön vetäjänä on edellyttänyt verkostojen rakentamista niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Ilman yhteistyökumppaneita, asiakkaita, viranomaisia, sijoittajia ja oppilaitoksia sekä vastaavia tahoja työni tekeminen tuloksellisesti ei olisi ollut mahdollista. Monessa työpaikassa olen ollut lisäksi vastuussa verkoston rakentamisesta ja yhteistyösuhteista tiettyihin valittuihin tahoihin, esimerkiksi kansainväliseen viestintäketjujen organisaatioon, oppilaitoksiin tai yhteistyökumppaneihin.

LinkedInissä minulla on yli 500 kontaktia, jotka muutamaa harvaa poikkeusta lukuunottamatta olen tavannut viimeisen kymmenen vuoden aikana henkilökohtaisesti. Kun otetaan huomioon parikymmentä muuta työvuotta, kontakteja on eri puolille maailmaa kaikkiaan tuhansia. Kaikki eivät luonnollisestikaan ole aktiivisia kontakteja, mutta tarvittaessa minulla on olemassa laaja verkosto, josta ammentaa apua tai tietoa lähes kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin - myös oppilaitoksissa ja opetusalalla.

Aktiivisen työelämän verkoston rakentamisen lisäksi olen kerryttänyt verkostoa luottamustehtävissä tai sivutoimisella opetustyöllä vuosien ajan eri organisaatioissa. Näissä tehtävänä on ollut räätälöidä työelämälähtöisiä tapahtumia, kursseja tai opintokokonaisuuksia.

Ohjaaminen, opettaminen, arvioiminen

Osaamisalueen tavoitteena on, että ammatillinen opettaja hallitsee vuorovaikutustaidot monikulttuurisessa toimintaympäristössä, osaa ottaa huomioon oppimisen luonteen ja opiskelijoiden osaamisen sekä käyttää opiskelijalähtöisiä menetelmiä. Valinnat pitää pystyä myös perustelemaan sekä pedagogisesti että eettisesti.

Opetus-, valmennus- ja koulutustyö ovat olleet osa työtäni jo 1980-luvulta asti, mutta päätehtävän sivuroolina tai sivutoimisesti. Monivuotinen esimiesvastuu ja mentorointityö auttavat minua lisäksi ymmärtämään yksilöllistä ohjaustyötä sekä eettistä vastuuta toisen ihmisen osaamisen kehittämisestä ja kasvun tukemisesta. 

Monikulttuurisessa ympäristössä toimiminen ja vuorovaikutustaidot lienevät kuitenkin suurin vahvuuteni, sillä valtaosan työurastani olen tehnyt kansainvälisessä toimintaympäristössä, monikulttuurisissa tiimeissä ja monikielisesti. Viestinnän ja myynnin ammattilaisena vuorovaikutustaidot ovat olennainen osa työtaitoja.

Haasteena näen sen, etten ole tehnyt opetustyötä päätoimisesti ja siten toiminut opetusorganisaation sisällä. En ole siinä mielessä ammattilainen, ja opetuskokonaisuuksien rakentaminen on useimmiten ollut yksin tehtävää työtä korkeintaan sparrauskumppanin tuella. Yksi koulutukseen hakemisen syistäni olikin, että haluan oppia rakentamaan opintokokonaisuuksia pedagogisesti järkevällä tavalla. 

Haluan myös oppia uusimpia koulutus- ja opetusmenetelmiä, erityisesti sellaisia, joissa hyödynnetään tieto- ja viestintätekniikan suomia mahdollisuuksia opetuksen monipuolistamisessa. Tällöin pystytään tarjoamaan opiskelijoille useampia ja omaan elämäntilanteeseen sopivimpia vaihtoehtoja suorittaa jokin opinto-osuus. Suurin vaara piilee varmaankin siinä, että muistan ottaa huomioon myös vähemmän teknologisesti suuntautuneiden opiskelijoiden tarpeet miellyttävän oppimiskokemuksen varmistamiseksi.

Arviointityön olen kokenut hankalaksi, koska olen joutunut rakentamaan arviointiperusteet yleensä yksin, ilman muun opettajayhteisön tukea. Olen käyttänyt sekä numeraalisia että sanallisia palautteita. Lähtökohtaisesti olen pyrkinyt löytämään aina arvioitavasta työstä positiivista ja kannustavaa sanottavaa. Olen toki nostanut esiin myös asioita, jotka ovat olleet puutteellisia asetettuihin oppimistavoitteisiin nähden tai joissa opiskelija voisi vielä kehittää osaamistaan. Eettisesti ja pedagogisesti kestävään arviointityöhön kaipaan lisää työkaluja oikeudenmukaisuuden varmistamiseksi. Pohdin arvostelumenetelmiä myös erillisessä blogauksessa “Arvostelumenetelmät oppilaitoksissa”.

Tutkiva kehittäminen

Tavoitteena on tunnistaa ja arvioida oman työn tutkimisen ja kehittämisen kohteita (yhteistoiminnallisesti), kehittää oppimista edistäviä ratkaisuja ja arvioida työelämän muutoksien vaikutuksia omaan toimintaympäristöön.

Tutkivan kehittämisen osalta tunnen olevani kohtuullisen vahvoilla. Tutkiva kehittäminen on aina ollut iso osa työtäni ja myös se alue, jossa olen onnellisimmillani. Uskon myös, että melkein parikymmentävuotinen opiskeluputki on auttanut tutkivan ja kehittävän lähestymistavan omaksumisessa. Asioiden selvittäminen eri lähteistä kokonaiskuvan luomiseksi, erityispiirteiden huomioon ottaminen ja lopulta johtopäätösten tekeminen kehittämistyön pohjaksi tulee kuin luonnostaan, “selkärangasta”.

Olen innovoinut palveluja, tuotteita ja menetelmiä yhdessä kollegojen ja eri yhteistyökumppanien kanssa ensimmäisten joukossa Suomessa useassa eri työpaikassa eli ollut uranuurtaja monella saralla. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon vaikkapa ensimmäinen valtakunnallinen viestinnän mittaamisen ohjeistus, jonka tein yritysrajoja ylittäneen tiimin kanssa Markkinointiviestinnän Toimistojen Liitolle (MTL).

Asiakkuusjohtajan ja konsultin työhön kuuluu mm. perehtyä syvällisesti asiakkaiden toimialoihin, kilpailijoihin, eri toimialojen trendeihin ja etsiä ratkaisuja asiakkaiden liiketoiminnan haasteisiin. Sama pätee tietenkin omaan toimialaan - myyntityötä on vaikea tehdä, jos ei tunne omaa alaansa ja kilpailijoitaan sekä tunnista toimintaympäristönsä muutoksia. Kiinnostukseni tulevaisuuden, trendien ja hiljaisten signaalien tutkimiseen on niin syvää, että olen liittynyt myös Tulevaisuuden tutkimuksen seuraan.

Haluaisin oppia syvällisemmin oppimisympäristöjä ja menetelmiä, joilla koko organisaatioon saadaan levitettyä uutta oppia entistä tehokkaammin. Myös opettajien tulevaisuuden ammattitaitoihin luettu tietojohtaminen ja tulevaisuuden ennakoiminen ovat yhä tärkeämpiä menestystekijöitä yrityksille. Mitä joustavammin organisaatio oppii ja kykenee soveltamaan uutta tietoa, sitä paremmat mahdollisuudet sillä on luoda kilpailuetua markkinoilla.

3.1.4 Työssä oppimisen prosessimalli

Työskentelen korkean asiantuntijaosaamisen organisaatiossa. Konsultoimme asiakkaita henkilöstön osaamisen ja johtamisen kehittämisessä. Koko yrityksemme menestys perustuu henkilöstön osaamispääomaan. Tämän vuoksi oman ja kollegojen osaamisen kehittäminen päivittäin on olennainen osa työtämme. Valtaosa organisaation jäsenten oppimisesta tapahtuu työssä oppimisena, pidämme lähes viikoittain koulutussessioita työhömme liittyvistä aiheista. 

Työssä oppiminen ja oppimisen ohjaaminen edellyttävät avointa yrityskulttuuria, joka sallii kokeilut ja epäonnistumisenkin sekä sallivaa, kannustavaa johtamiskulttuuria. Uusia toimintatapoja, palveluja tai tuotteita luova organisaatio edellyttää rohkeutta sekä työntekijöiltä että johdolta. Uusille työntekijöille on luonnollisesti omat perehdyttämisohjelmansa, sen lisäksi tarvitaan aktiivista oman osaamisen jakamista.

Artikkelissa esitellään erilaisia oppimisen teorioiden koulukuntia, joista osa korostaa prosessin yksilöllisyyttä, toiset yhteisöllisyyttä jopa siinä määrin, että olennaisinta oppimisessa on, mitä tapahtuu yksilöiden, ryhmien ja organisaatioiden välillä. Mielestäni oppiminen vain oppimisen vuoksi ei ole hyödyllistä, sen on johdettava joko omien ajatusmallien, asenteiden tai toimintatapojen muutokseen.

Käytännön esimerkkinä artikkelissa käytiin läpi YIT:ssä toteutettu työssä oppimisen prosessimalli. Esittelyn perusteella malli vaikutti nykyaikaisen yritysmaailman tarpeisiin kovin teoreettiselta (akateemiselta lähestymistavalta) sekä liian hitaalta ja raskaalta toteuttaa.

Koska työskentelen organisaatiossa, jossa päivittäinen työssä oppiminen on koko organisaation DNA:ssa, en kokenut tällä tekstillä olevan oikein muuta annettavaa kuin mielenkiintoisia teorioita työssä oppimisen malleista.

3.1.5 Yhteenvetoa lisämateriaaleista

Valitsin Ammattikasvatuksen aikakauskirjasta joitakin artikkeleja, jotka liittyivät opettajan osaamisen kehittämiseen. 

Tulevaisuuden ammatillisen opettajan taidot / Paaso 2015

Paason artikkelissa kerrottiin muun muassa yhteisöllisistä tavoista jakaa osaamista. Kokeneet opettajat kokemuksiaan ja osaamistaan aloittelevien opettajien kanssa. Yritysmaailmassa metodia kutsutaan nykyään vertais-coachingiksi, mutta kyllähän tapa on ikiaikainen mestari-kisällimenetelmänäkin tunnettu.

Yhtenä osaamisen kehittämisen ja jakamisen haasteena on, ettei oppilaitoksissa ole selkeästi määritelty avainosaamisia. Ongelma on sama kuin valtaosassa suomalaisyrityksiä. Ydinosaamisia ei ole määritelty valitun strategian ja kilpailukyvyn ylläpitämisen näkökulmasta, joten toiminnan kehittämisessä on mahdoton ottaa huomioon systemaattinen oikeanlaisen osaamisen kehittäminen ja hankkiminen.

Paason näkemykset tulevaisuuden opettajan avainosaamisalueista ovat hyvin samanlaiset kuin muissakin artikkeleissa:

• Ammattialansa vastuullinen kehittäjä
• Koulutuksen ja työelämän verkosto-osaaja
• Opiskelijan kohtaaja ja kuuntelija
• Opiskelijan oppimisprosessin tukija ja ohjaaja
• Työyhteisöllinen osaaja

Odotukset opettajasta yhä vahvemmin ohjaajana ja yksilöllisen oppimisen tukijana vertautuvat mielestäni valmentavaan johtajuuteen, jossa tavoitteena on saada yksilön koko potentiaali mahdollisimman tehokkaasti käyttöön.

Niin Paason kuin muidenkin artikkeleissa minua on häirinnyt tarve rakentaa kuilua työelämän ja oppilaitoselämän välille. Onko tarkoituksenmukaista korostaa ammatillisen opettejan työn ja yritysmaailman työn välistä eroa? Tai miksi sitä halutaan korostaa, kun samalla asiantuntijat painottavat opettajan roolia sillanrakentajana näiden kahden ”maailman” välillä?

Paason artikkeli Osaava ammatillinen opettaja vuodelta 2012 oli hyvin samantyyppinen osaamisodotuksiltaan tulevaisuuden ammatillisen opettajan taitoja kohtaan. Siinä tosin nostettiin esiin myös oppimisympäristöjen monimuotoistuminen ja teknologian hyödyntäminen.

Ammatillisen ja ammattikorkeakoulun opettajan osaamisen kehittämisestä / Tertsunen 2011

Myös Tertsunen nosti ydinosaamisiksi tavoitesuuntautuneen opettamisen ja oppimisen ohjaamisen. Uutena seikkana nousi esiin konteksti: oppijayhteisön ja toimintakulttuurin merkitys oppimisprosessissa, mikä mielestäni voi olla hyvinkin merkittävä tekijä oppimiskokemuksen kannalta. Parhaimmillaan toimintakulttuuri mahdollistaa oppijalle sen parhaimmin oppimistavan tunnistamisen ja hyödyntämisen, pahimmillaan se on latistavaa tasapäistämistä, joka tappaa opiskelijan motivaation.

Tertsunen nosti esiin lisäksi osaamisperustaiset opetussuunnitelmat, joita ei muissa artikkeleissa käsitelty. Tällaisissa opetussuunnitelmissa otetaan huomioon osaamistavoitteet sekä osaamisen kohteet ja taso. Haluaisinkin oppia tekemään laajempia opetussuunnitelmia ja ymmärtää, miten ne rakennetaan. Haluaisin myös tunnistaa, milloin kannattaa mitäkin opetusmetodia käyttää: yksilötyö, ryhmätehtävä, yhteisöllinen projekti tai koska kannattaa käyttää toiminnallisia menetelmiä ja koska jotain muuta.

Aikuisopiskelun henkilökohtaistaminen ja ohjaaminen / Harju, Kallio ja Kurhila 2001

Artikkelissa käsitellään opettamisen henkilökohtaistamista ja ohjaamista HOPSin avulla. Opettajan tehtävänä on ottaa opiskelija huomioon kokonaisvaltaisena yksilönä, ei vain opiskelijana. HOPS on väline vuorovaikutukseen oppilaan kanssa, yhteistyötaidot korostuvat prosessissa.

Henkilökohtaistaminen tarkoittaa opintojen alkuvaiheessa usein teknisiä asioita: opintojen aikatauluttaminen, korvaavuudet ja lähtötason arviointi. Opiskelijaa pitäisi rohkaista tuomaan esiin ongelmia ja auttaa häntä tunnistamaan niitä.

Myöhemmässä vaiheessa ohjauskeskustelujen sisältö vaihtelee, tärkeätä onkin kuunnella oppijaa ja keskustella hänen kanssaan mistä tahansa hänen esiin nostamastaan aiheesta. Myös reflektiivisyyden lisääntyminen on tärkeä tavoite ohjauskeskusteluissa.

Olen ollut usein HOPS-keskusteluissa, mutta aina opiskelijan roolissa. Odotankin oppivani tästäkin prosessista uutta ohjaajan näkökulmasta. 

3.1.2 Ammatillisen opettajan ammatti-identiteetti muutoksessa

Ammatillisen opettajan ammatti-identiteetin muutosta pohtiva artikkeli heijastelee yleistä yhteiskunnallista työelämän muutostilaa. Lähes kaikki teollisen ajan ammatit ja työpaikat ainakin teollistuneissa maissa elävät samantyyppisten muutosten pyörteissä – miksi opettajien ammattikunta olisi poikkeus?

Vähäsantasen artikkelissa törmäyskurssilla ovat teollisen ajan vanhentuneet käsitykset työnteosta, työpaikoista ja ammateista sekä nykyinen digi-/bio-/elämysyhteiskunta. Olen tehnyt valtaosan työurastani ICT-alalla tai sitä palvelevilla aloilla, joten teknologiapainotteinen työelämä on ollut itselleni todellisuutta jo vuosikymmeniä. Erikoistumisalueitani ovat markkinointi, viestintä ja myynti, joissa jatkuva muutostila ja projektimainen työskentelytapa ovat pitkään olleet arkipäivää. Siksi artikkelissa kuvattu opetusala toimintatapoineen ja johtamismalleineen tuntui suorastaan pelottavan konservatiiviselta ja vanhakantaiselta.

Ammatti-identiteetin rakennuspalikat

Ammatti-identiteetin rakentumisessa artikkelissa oli mielestäni ristiriita. Alussa Vähäsantanen toteaa, että modernin ajan työelämässä ammatti-identiteetti tukeutuu ammattikulttuuriin, -kuntaan ja -yhteisöön. Myöhemmin artikkelissa hän painottaa sekä yksilöllisyyttä että työantajaorganisaation roolia identiteetin rakentumisessa. 

Ammattikulttuurin ja -yhteisön painottaminen tuo väistämättä mieleen entisajan killat, yksilöiden yhteenliittymät, jotka edustivat ja edistivät ammattikuntiaan. Nykyisin etujärjestöt ja yhdistykset ovat ottaneet tämän tehtävän: opettajilla, kauppiailla, sihteereillä, akateemikoilla, markkinoinnin ammattilaisilla ja muilla ammattiryhmillä on omat yhdistyksensä. Ryhmien tehtävänä on edistää ammattinsa tunnettuutta, tuoda yhteen saman ammattikunnan jäseniä ja usein myös kasvattaa osaamista lisäkoulutustarjonnan kautta. 

Olen itse toiminut useassa vastaavassa organisaatiossa vapaaehtoisena aktiivijäsenenä. Mielestäni ne ovat olleet oivia verkottautumisen ja oman osaamisen kasvattamisen tahoja. Tällaisissa organisaatioissa toimiminen on varmasti osaltaan vaikuttanut ammatti-identiteettiini.

Jatkuvassa muutoksessa ja myllerryksessä elävien ammattikuntien ja toimialojen veteraanina uskon kuitenkin yksilöllisten valintojeni vaikuttaneen ammatti-identiteettini rakentumiseen kaikkein eniten, en niinkään yksittäisten työnantajien. Työantajat odotuksineen ja normeineen ovat vaihtuneet, punainen lanka työurallani on ollut markkinoinnin, viestinnän ja myynnin yhdistäminen työtehtävissä sekä niihin liittyvien osaamisvaateiden tai toimintatapojen muutokset.

Mikä on ammatti-identiteettini?

Artikkelissa korostui ammatillisten opettajien tietty turhautuminen autoritaariseen johtamismalliin, rajallisiin mahdollisuuksiin vaikuttaa työyhteisössä, kollegiaalisuuden ja yli työyhteisön ammattirajojen yltävän yhteistyön puute sekä vähäiset mahdollisuudet vaikuttaa jopa omaan työhön. Itselleni kuvatunlainen työpaikka olisi painajainen, johon en voisi sopeutua. En siis usko, että minusta tulee ainakaan  perinteisiin malleihin rakentuneen ammatti-identiteetin omaavaa opettajaa.

Archerin esittämistä kolmesta ammatillisen opettajan valmiustasosta reflektiivisyyden mukaan voisin olla tilanteesta riippuen mikä tahansa: kommunikatiivinen eli keskusteleva ja muista ihmisistä riippuvainen, autonominen eli itsenäinen yhteisön hyödyntäjä tai metareflektiivinen eli muiden odotuksista ja normeista riippumaton omien polkujen kulkija. Suotuisissa työolosuhteissa mikä tahansa näistä identiteetin rakennusmalleista voisi toimia työyhteisössä uudistajana ja muutoskatalysaattorina, toimintakulttuurin eteenpäin viejänä. 

Kehittäminen ja uudistaminen ovat aina olleet tärkeässä roolissa työssäni ja kaikkia yllä mainittuja identiteetin rakennuspalikoita tarvitaan, kun lähdetään viemään muutoksia läpi työyhteisössä. 

Olen ”Kuka tahansa-turisti”

Ehkäpä juuri sen vuoksi tunnistin itseni parhaimmin niin ”kuka tahansa” -identiteetistä kuin turisti-identiteetistä. Ensimmäisessä ammatti-identiteetin pitää olla joustava ja muuntuva, koska on pystyttävä liikkumaan sujuvasti erilaisten ympäristöjen ja roolien välillä, esimerkiksi juuri työelämän ja oppilaitosten välillä. Jälkimmäinen on orientaatiomalli ja elämänstrategia. Turisti kotiutuu positiivisen uteliaana mihin tahansa kuulumatta oikeastaan minnekään, siinä missä kulkuri vaihtaa paikkaa pakosta eikä tunne itseään tervetulleeksi tai kotoisaksi missään.

Työelämässä niin ammatinvalintani kuin työtehtäväni ovat edellyttäneet liikkuvaista ja löyhääkin ammatti-identiteettiä. Jos olisin ollut kovin juurtunut tietynlaiseen käsitykseen itsestäni ammattilaisena, en olisi uskaltanut ottaa vastaan uraauurtavia haasteita tai lähteä uudistamaan toimialojeni käytäntöjä. Omassa ammatti-identiteetissäni paino on usein ollut nimenomaan siinä, kuka minusta voi tulla tai paremminkin siinä, että minusta voi tulla mitä tahansa mitä haluan.

Opettajana ammatti-identiteettini on varmaankin epätyypillinen, koska en ole työskennellyt täysipäiväisesti opettajana ja vakituisena työntekijänä oppilaitoksessa. Olen ollut laitosten ”reunamilla” sivutoimisena opettajana ja kouluttajana. Olen nähnyt vain välähdyksiä oppilaitosten työyhteisön ja opettajien arjesta, joten syvällistä kokonaiskuvaa toimialasta tai ammatista hyvine ja huonoine puolineen minulla ei ole.

Etunani näen, että olen toiminut pitkään yritysmaailmassa johto- ja asiantuntijatehtävissä jatkuvasti ja nopeasti toimintaympäristöltään muuttuvilla aloilla. Yhteistyö oppilaitosten, elinkeinoelämän ja työelämän välillä ja yhteyksien luominen niiden välille on minulle luonnollista ja ongelmatonta. 

Uskonkin ammatti-identiteettini muovautuvan ”uuden ajan opettaja” –suuntaan. Vahva työelämän kokemus ja ymmärrys siitä, mitä organisaatioissa markkinointiviestinnän ja myynnin tai johtamisen osaamiselta odotetaan, kiinnostus ja halu teknologian hyödyntämisestä opetuksessa ja vuorovaikutuksessa antavat hyvän pohjan luoda uudenlainen opettajan rooli.

3.1.1 Opettajan ammatillinen kehitysprosessi ja sen tukeminen

Annikki Järvisen artikkeli opettajaksi kehittymisestä ja sen tukemisesta herätti ison joukon kysymyksiä. Olen tehnyt valtaosan työurastani konsulttina. Kouluttaminen, ohjaaminen ja opettaminen on ollut vain yksi tehtävä vastuiden joukossa tai sivutoimi. Koska en koe olevani opettaja perinteisessä mielessä, nojaudun pohdinnoissani pääosin yleiseen työ- ja elämänkokemukseeni.

Oma tapani oppia

Kuten Järvinen artikkelissaan toteaa, ammatillinen kehittyminen on nykypäivänä elinikäinen prosessi. On yhä todennäköisempää, että ihmisellä on työuransa aikana useampi kuin yksi ammatti ja että työ saattaa jo lähitulevaisuudessa koostua ennemmin yksittäisistä projekteista kuin peräkkäisistä vakituisista työsuhteista.

Oppimista tapahtuu elämän läpi sekä formaalissa ympäristössä että työssä ja vapaa-aikana. Jotta oppiminen olisi syvällistä ja johtaisi muutokseen toimintatavoissa ja / tai asenteissa, uutta tietoa pitää pohtia, analysoida ja yhdistää jo opittuun.

Usein prosessiin liittyy myös pois oppiminen – vanhoista tavoista pitää irrottaa, jotta uudelle tavalla saadaan tilaa ja se voidaan ottaa täysipainoisesti käyttöön. Tämä edellyttää tietoista ponnistelua ja sitkeää uuden mallin toistamista. Eräässä seminaarissa asiakaskokemuksen asiantuntija kertoi, että uuden palvelumallin juurruttaminen asiakasorganisaatioon edellytti noin 100 toistoa vuoden aikana ennen kuin se syrjäytti entisen toimintatavan.

Pyrin edistämään uuden oppimistani ns. tolkun luomisella. Haluan saada kokonaiskuvan ja asettaa asiat kontekstiin, ymmärtää myös ilmiötä ympäröiviä ja siihen sidoksissa olevia tekijöitä ja trendejä. Haen lisäksi analogioita muista, itselleni tutuista aihealueista. Markkinointiviestinnän taustani vuoksi minulle luonteva tapa jäsennellä asioita on kirjoittaa muistiinpanoja, piirtää käsitekarttoja ja etsiä tutkimus-, media- tai kuvamateriaalia opiskeltavasta aiheesta.

Lisäksi keskustelen aiheesta kollegojen ja ystävien sekä alan asiantuntijoiden kanssa. Aina ei ole mahdollisuutta perehtyä aiheeseen näin perinpohjaisesti. Silloin nopea tiedonhaku saa riittää osviitaksi ja ymmärryksen luomisen pohjaksi.

Reflektiivisyyden tasot

Järvinen pohtii artikkelissa reflektiivisyyden syvällisyyden merkitystä ammatillisessa kehitysprosessissa. Hän ei kuitenkaan tarjoa tarkempia keinoja arvioida reflektiivisyyden tasoja.

Löysin verkosta Paula Kyrön tekstin oppimisen tavoitteista ja keinoista. Sen mukaan reflektoinnilla on kolme tasoa: tekninen, tutkinnallinen ja kriittinen. Teknisessä reflektoinnissa asiat hyväksytään itsestään selvinä eikä niitä kyseenalaisteta. Tutkinnallinen reflektio pyrkii ymmärtämään kokonaiskuvan ja kokemusten luonnetta arvioidaan. Kriittisellä tasolla pohditaan jo lähes filosofisesti kasvatuksen, koulutuksen ja työn arvoja yhteiskunnallisesti.

Kuvauksen perusteella reflektiotapani eli tolkun luominen näyttäisi olevan tyypillisesti tutkinnallinen silloin, kun tarkempaan pohdiskeluun on mahdollisuus ja riittävästi aikaa perehtyä aiheeseen.

Mikä on oma subjektiivinen kasvatusteoriani?

Subjektiivinen kasvatusteoria aiheutti päänvaivaa. Ensin ajattelin, ettei itselläni mitään kasvatusfilosofiaa olekaan. Hubermanin skemaattinen malli, jossa ura etenee opetusvuosiin perustuvissa kehitysvaiheissa tuntui vanhentuneelta ajatukselta.

Myös Leithwoodin malli tuntui liian tekniseltä nykymaailmassa, jossa kehittyminen voi edetä hyvinkin nopeasti. Onhan jo tavanomaista, että 10-vuotias tai sitä nuorempikin lapsi on teknologisesti vanhempiaan huomattavasti osaavampi ja heidän ”opettajansa”, joten aikaan ja psykologiseen kypsyyteen sidottu malli ei tunnu enää oikein pätevän.

Päädyinkin pohtimaan yleisellä tasolla, mihin uskon opetus- ja ohjaustyössä. Kannatan ajatusta, jossa innostetaan oppijaa onnistumisten kautta ja kehitetään hänen vahvuuksiaan tukemalla niiden hyödyntämistä samalla, kun pyritään positiivisilla keinoilla vahvistamaan heikompia osaamisalueita.

Uskon siis innostamiseen, onnistumisen tukemiseen ja onnistumisen tunteiden vahvistamiseen. Jokainen oppija on hyvä jossakin asiassa ja jokaisella yksilöllä on oma luontainen tapansa oppia. Opettajan tehtävä on tunnistaa nämä tekijät ja luoda niiden avulla vahva motivaatiopohja oppijalle. Ehkä juuri tämän vuoksi olen kokenut perinteiset arvostelumenetelmät hankaliksi käyttää opiskelijaa mahdollisimman kannustavalla tavalla.

Uskon myös tällaisen oppimisen positiivisuuden kierteen ruokkivan oppijan itsenäistä vastuunkantoa sekä halua ja intoa asioiden tutkimiseen. Erään laulukilpailun tuomarin sanoin: oppija ”puhkeaa kukkaan”, kukin omalla luontaisella tavallaan. Pidän itse ajatusmallia valmentavana otteena, muuta termiä en filosofialleni tiedä.

Mikä on orientaationi opettajana tai työelämässä?

Uudelleenarviointiteemassa Järvinen nostaa esiin oppiaineorientaation, yhteisösuuntautuneen orientaation ja rutinoituneen työn orientaation. Tunnistan itseni pääasiassa yhteisösuuntautuneeksi työntekijäksi.

Kouluttajan ja opettajan tehtävissäni tunnustan olleeni myös oppiaineorientoitunut, erityisesti mitä tulee oman markkinointiviestinnän asiantuntijuuden syventämiseen sekä aktiivisiin opetuskokeiluihin. Jos olen tutustunut johonkin mielestäni mielenkiintoiseen oppimista edistävään pedagogiseen metodiin, olen pyrkinyt soveltamaan ja testaamaan sitä käytännössä. Esimerkiksi Markkinointi-instituutissa rakensin johdon assistenttikoulutuksen sisällön uudelleen vastaavan koulutuspäällikön kanssa ja otin käyttöön henkilökohtaiset mentorointisessiot koulutettaville. Pääorientaationa malli on kuitenkin itselleni liian kahlitseva kapeudessaan.

Olen aina ollut yhteisösuuntautunut työyhteisössä. Minulla on ollut työpaikoissani aktiivinen rooli koko organisaation toimintatapojen ja prosessien sekä kollegojen ja oman osaamisen kehittämisessä. Toisinaan kehittävä ote on koskenut koko toimialaa, kun olen ollut mukana luomassa alalle uusia käytäntöjä. Minulle onkin tärkeää päästä vaikuttamaan työyhteisössäni sekä samalla haastaa itseni ja oppia jatkuvasti uutta.

Henkilökohtaisesti artikkelissa esitetty rutinoituneen työn orientaatio olisi kauhistus, koska siitä puuttuu tavoitteellinen oman osaamisen, itsensä ja työnsä sekä työyhteisönsä aktiivinen kehittäminen. Kuvaus vaikutti opettajalta, joka on lähinnä leipääntynyt työhönsä eikä sellaisella ihmisellä ole mielestäni intoa kannustaa ja innostaa riittävästi oppilaitaan.

Mikä on opettajaelämäkertani?

Olen tehnyt opetus- ja koulutustyöstä päätyön ohessa tai osana sitä 1980-luvulta asti. Olen toiminut nimenomaan aikuisopettajana ja -kouluttajana sekä mentorina tai esimiesasemassa työnohjaajana ja tiimini jäsenten osaamisen kasvattajana.

Aikuisopiskelijat omalla kohdallani ovat olleet vapaaehtoisesti opiskelemassa. Heillä on ollut valmiiksi sisäinen vahva motivaatio ja halu oppia uutta joko markkinointiviestinnästä tai johdon assistentin työstä. Motivoitunut opiskelija on innostunut ja aktiivinen, jolloin opettajana on mahdollista rakentaa hedelmällinen opiskeluilmapiiri ja synnyttää antoisia oppimista edistäviä keskusteluja kaikkien osapuolien kannalta.

Toiset aikuisopiskelijoista ovat olleet vasta nuoria ammattilaisia, toiset jo kokeneita konkareita. Elämänkokemus tuo syvyyttä opiskeluun ja oppimistilanteissa käytäviin keskusteluihin. Heterogeeninen työtausta on mahdollistanut mestari-kisälli-tyyppisten opiskeluparien tai –ryhmien muodostamisen, jolloin oppimistilanteeseen on voinut rakentaa toimivaa dynamiikkaa sekä osaamisen jakamista. Nuoret ovat voineet opettaa kokeneemmille uusimpia toimintatapoja ja kokeneet ovat voineet tarjota havaitsemiinsa hyviin käytäntöihin perustuvaa osaamistaan ja vinkkejään nuoremmille.

Ja kun kysymyksessä on aktiivinen vuorovaikutus, olen ollut myös jokaisessa opetustilanteessa itsekin oppija. Vaikka valmennan ja ohjaan ryhmiä, ajatuksenvaihto, ryhmien sekä yksilöiden ideat ja johtopäätökset sekä opiskelijoiden omat kokemukset opettavat samalla myös minua.

Mihin opettajaelämäkertani on menossa? Seuraavaksi olen astumassa ohjaajan ja mentorin rooliin aloittaessani Haaga-Helia Startup Schoolissa elokuussa. Sparraan yrittäjiksi haluavia opiskelijoita tai opiskelijatiimejä. 

Työelämässä olen tehnyt pitkään töitä startupien ja kasvuyritysten kanssa. Olen aivan innoissani tästä mahdollisuudesta saada uusi näkökulma yrittäjyyteen ja päästä sparraamaan Suomen tulevaisuuden tekijöiden kanssa. Ja ken tietää, ehkä se seuraava askelma opettajaelämäkerrassani onkin yrittäjyys osaamisen jakamisen alalla!